Mun lapsuus oli vissiin ihan normaalia. Tai suhteellisen normaalia. Elin pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tunsi toisensa. Tai siis kuvitteli tuntevansa. Mä oon nyt aikuinen ja edelleen kuitenki etsin itseäni. Mun pitäis luottaa itteeni. Olla normaali. Silti mulla on jääny kai liian suuret traumat nuoruudesta, etten vieläkää oikee jaksais. Mut mun on silti pakko jaksaa mun lapsen ja puolison takii. Ja mutsin. Ja faijan. Ja sisarusten. ja ja ja.... 

Se mitä mä näytän olevani ja se mitä mä (todennäkösesti) oon, on kaks eri asiaa. Mun on vaikee olla kenenkää lähellä se mitä mä oikeesti oon. Mun on vitun vaikee luottaa kehenkää. Silti mä kaipaan ihan hitosti jotai vahvaa olkapäätä johon sais nojaa, jotain jolle mä voisin itkee ja purkaa kaiken mun pahan olon. Musta tuntuu etten tuu koskaa saavuttaa sellasta tilannetta. En vaan pysty luottaa kehenkää. Siks mä kai tässä nyt puran anonyymisti tuntojani tänne netin ihmeellisee maailmaa. Jos ees yhtä ihmistä kiinnostais mun asiat. Jotain random-tyyppiä jossain päin maailmaa. 

Muhun ei pienenä luotettu. Kukaa ei luottanu. Se ei johtunu siitä et olisin valehellu. Tai et olisin tehny jotain tyhmää. Mä olin vaan eri mieltä asioista kun kukaan muu. Ja koska muhun ei luotettu sillon, ni mulla on nyt hemmetin iso tarve saada hyväksyntää. Ehkä ihmiset hyväksyy mut, mut mä en. Tai sit ei. Sitä ei tiiä. 

Mä urheilin paljon skidinä. Kuvittelin et musta olis tullu joku maailmankuulu urheilija. Mut sit mun urheiluharrastus jäi ku mä olin murkkuikänen. Ku mä kävin lenkillä ja mut raiskattii eikä kukaa kuullu mua. Ja kerroin siitä, mut mua ei uskottu. Ei sillon, eikä varmaan nytkään. Ja mä olin vasta LAPSI! Sen tapahtuman jälkee mulla tuli isompi tarve hakee hyväksyntää miehiltä. Et ees joku olis ottanu mut syliin ja antanu mun itkee. Ei mun faija ollu semmonen. Se oli helvetin tiukka ja ankara. Kyl se nykyää sanoo mua rakastavansa. Mut oon sitä mieltä et sen olis pitäny sanoo se sillon ku olin lapsi. 

Tosta lenkkeilystä meni muutama vuos eteenpäin ni mua alettii piestä koulussa. Kyl mua piestii kotonaki, mut se että koulukaverit alko kiusaa. Se teki vitun pahaa. Ja mä en voinu näyttää kellekkää et se sattuu. Ku musta tuntu, ettei kukaa uskonu mua. Eikä uskonukkaa. Kerroin luokanvalvojalle näistä tapahtumista ni se syytti mua hulluksi. Sano et mun pitäis hakeutuu hoitoo. 

Kesälomalla sit oltiin serkkupoikien kanssa. . . Me pidettii kyl alkuu hauskaa. Leikittii ulkoleikkejä ja mä nautin. Mut sit ku mun piti ottaa monta vuotta vanhemman jätkän muna suuhun, ni se hauskuus loppu. Ne jäi kiinni yhen pojan mutsille, mut se vaan lähti menee eikä sanonu tai puhunu tosta tapahtumasta jälkeenpäin mitään. Mä kuvittelin et se oli mun syy. Ehkä se oliki, ku halusin niin paljon olla niiden kaveri et tein sen, ettei ne hylkää mua? Paha mennä sanoo. 

Noista tapahtumista on jo yli kymmenen vuotta. Silti ne vaikuttaa mun elämään jatkuvasti. Joka päivä. Joka sekunti. Mä oon jatkuvasti samaa aikaa surullinen ja vihanen. Ja silti mä en pääse purkaa näitä tunteita mihinkää. Kyllä mä käyn psykologilla. Ei se oo salaisuus. Silti mua ahdistaa. 

Mä menin naimisii nuorena -alaikäsenä. Kyl mä erosinki samantien. Mä en ollu hyvä vaimo. Oon mä hankala luonne, en sitä kiellä. Tosi temperamenttinen, menevä, romantikko, hiljanen, puhelias.. kaikkee samaa aikaa. Oonko mä normaali? en tiiä... 

Ku mä seurustelin mun ekan miehen kanssa ni mun oli vitun paha olla. Se puristeli mua jatkuvasti. Se otti mut sylii ja anto mun itkee mut sit se sen jälkeen halus et mä nuolen sitä. Ja mä tein mitä se pyys, etten mä olis jääny yksin. Se ties et mä pelkäsin yksin jäämistä. Ja se osas samaa aikaa olla mulle hyvä ja paha. Se anto mun olla "lapsi" mut heti sen perään mun piti olla "huora" ja tyydyttää sen tarpeet. Se satutti mua... Mä en ees tajuu miten se sai mut puhuttuu naimisii. Mä en vaan tajuu! Ja jos mä en vaimona tyydyttäny sen tarpeita ni se olis ollu mun vika jos se olis pettäny mua. Siihen päälle se oli vitun mustasukkanen ja väkivaltanen. Mä kyl opin jo peittelee mun tunteita. Leikin aina positiivista ja iloista ja jaksavaa jne.... 

Mun ystäväpiiri on suppee. Tai en mä tiiä onks mulla niitä ku ei kukaa tunne mua. Tai siis mä en osaa olla kenellekää semmonen mille musta tuntuu mun sisimmässä. Mä pidän yllä kulissia et mä oon vahva ja positiivinen. 

Mä vaan haluisin just nyt itkee ja huutaa ja mä tarviin jonku olkapään. pää hajoo!