Missä mun kaikki rakkaat on ku mä niin paljon niitä kaipaisin just nyt?! Missä ne on? Pitääkö mun huutaa et joku kuulee? Miks mä huutaisin? Tuntuu et ainoo jota tällä hetkellä tai ylipäänsä koskaa on kiinnostanu kysyy et mitä mulle kuuluu tai et miten mä voin, on mun duunikaveri. Miksei mun ystävät kysy? Tai mies? Toisaalta turha mun on miettii näitä, enpä mä itekkää oo kovin aktiivinen tossa ihmisten voinnin kysymisessä... 

Kaikki tuntuis olevan vähän paremmin jos vaan nukahtais ikuisesti tähän. Mä varmaa viel joku päivä vedän överit, depsin. Ei kukaa mua haluu elämäänsä.

Oon miettiny täs pidemmän aikaa jo, et miks vitussa varatut miehet yrittää mua iskee. Miks ne on valmiita pettämää omia vaimojaan mun kans? Miks ne olettaa et mä olisin valmis pettää mun miestä? Mikä musta tekee muka niin haluttavan ihmisen, et jengi luulee et mä olisin niin seksin perään ettei oma mies pelkästää kelpais? Onks mun olemus jotenki sellanen? Mä en voi muuttaa omaa luonnetta, en vaikka oon kuinka yrittäny. Mä koen olevani paska! Ei noihin kysymyksii oo mitää muuta vastausta ku se et oon vaan niin paska. Ehkä noi jutut lisää vaa tätä mun yksinäisyyden tunnetta. En mä voi mun miehelle kertoo omista kokemuksista et kuinka jotku vieraat miehet haluu mua. Siis seksuaalisesti. Vaik mä ite kaipaisin vaan frendiä. Ystävää. Jotain veljen tapasta. Tai faijan.

Mul olis tänää kirurgille aika. Pitäis kattoo et leikataanko toi kasvain vai alottaako ne kemoterapian. Molemmat vaihtoehdot tuntuu ihan helvetin pahalta. Oikeestaa ihan kuolemalta mulle... En kestä sitä ajatusta et joudun olee jonku muun ihmisen hoidettavana. Se ei oo kyl yhtää mun juttu!

Heräsin aamulla jo joskus kolmen aikaan ku en saanu enää unta. Asiat pyöri vaan mun mielessä. (jälleen) Mietin et otanko pesismailan ja käyn tempasee mulle pahoja ihmisiä turpaan. En mä kyl siitä hyötyis mitään, saisin vaan todennäkösesti tuomion. Eikä mulla kyl siitä varmaa ees hyvä olo tulis. Mä toivon et joku, edes yksi niistä pahoista ihmisistä, lukis tän mun blogin. Menis vähän itteensä ja löytäis itsensä näistä mun teksteistä. Ja jos nyt sattuu niin käymään ni sinä joka laitoit mut kontallesi omaan autoon ja raiskasit mut, mä toivon et palat ikuisesti helvetissä. Sä sanoit et se on ok. Et niin eletään maailmassa. Sä olit mun sukulainen. Eiks suvun pitäis pitää yhtä ja suojella toisia?!

Mä olin just menny yläasteelle ku mun ahdistus kaikkee kohtaa kasvo ihan vitun isoks. Mä siedin vielä sen syyslukukauden, mut keväällä alko jo maailma muuttuu liian vaikeeks elää, liian mustaks hengittää. Mä löysin "ystävän" isolla Y:llä. Näin mä kuvittelin. Mä pystyin itkee sille kaiken, mä pystyin kertoo etten mä enää jaksa tätä kaikkee paskaa. Mä pystyin sanoo sille kaikki tapahtumat. Me kirjoteltii viestejä paljon. Muutin sen nimen Text Willeriksi. Se oli muka niin hauska juttu. Se oikeestaa pelasti mut ku vedin yliannostuksen tabuja. Merkkiä en muista. Jotain rauhottavii ne oli jota olin saanu lääkärin määräyksestä mun paniikkihäiriöön. Noista tapahtumista mentii pari vuotta eteenpäin ni sama "ystävä" sitte sai mut suostuteltuu seksiin. Se kehu mua. Mä olin kuulin kaikki kauniit sanat jotka tyttö vaan voi ikinä kuulla. Mä suostuin sitte sen juttuihin. -Se oli virhe. Sen jälkeen me ei pidetty mitään yhteyttä. Tai siis se ei pitäny. Mä kyl yritin. Tuli vähän petetty olo. Ajattelin ja ajattelen vieläki et sen pääasiallinen tarkotus oli vaan päästä ns.mun pöksyihin. Siks mä en usko kauniisiin sanoihin. Enkä luota kauniisiin tekoihin. Mun takaraivossa vaan alkaa aina jyskyttää epäilys jos joku on mulle hyvä. Liian monesti oon nähny ku se hyvä muuttuu helvetin pahaksi.

Jos mä voittaisin lotossa, ni mä varmaan vaan siks lopettaisin työt, ettei tarvis kohdata ihmisiä. Mä varmaan erakoituisin. Lähellä se on nytkin. Mulla on vaan työ. Koti on sitä että hoidetaan velvollisuudet ja mennään nukkumaan. Viikonloput on tuskaa, liikaa omaa aikaa miettii kaikkee. Tällä hetkellä tosin töissäkin on vähän liian hiljasta. Sen huomaa jo siitä, et mä kirjottelen tänne näitä ajatuksia.

Huomenna olis lääkäriin taas aika. Kasvain mun päässä oli viimeks ainaki kasvanu. Sen lääkärin jälkeen mulla on psykologi. Voin mennä sinne itkee ja avautuu. Mut sielläki mua pidättää joku mun tunteita. Mä haluisin pystyy itkee sille, mä haluisin et voisin luottaa siihen, se on tosi mukava. Silti mä en vaan kykene luottamaan. Mä tiiän et se helpottais ihan vitusti jos luottaisin. Mut miten mä rakennan sen luottamuksen?! Ei se psykologikaa tiiä kaikkee.. Se olis vissiin tarkotus et se tietäis, mut on niin vaikeeta. Ihan helvetin vaikeeta!

Tää päivä meni aika matalalla fiiliksellä. En tajuu kyl ees että miks. Mun on ollu tänää niin paha olla! Duunissa onneks loppupäivästä alko tunnelma olee taas huumorin puolella, ni sai vähän aikaa olla hetkessä mukana ja nauraa. Se teki hyvää. Kokoajan jatkuva kaipaus jostain vahvemmasta ihmisestä vierelle. Eikö mulle muka riitä se mitä mulla tällä hetkellä on?! Sen pitäis riittää, mut silti tyhjyys mun sydämessä on helvetin iso.. Ku olis joku joka ymmärtäis tän tunteen. Mut kai se on vaikeeta, ku en ees itekkää oikee ymmärrä. 

Mietin koko päivän sitä, et onko mulla ketää kelle mä voin itkee kaiken? Ja mitä enemmän mietin kaikkia asioita jotka haluisin purkaa, sitä suuremmaks kasvo mun yksinäisyyden tunne. En mä voi mun mutsille puhuu. Tai systerille. Vaikka ne on just ainoot ihmiset kenen kanssa yleensäki puhun yhtää mistää yhtää mitää. 

Tänää taas löysin itteni töistä tullessa esittämässä jotain hyvän vaimon ja hyvän äidin roolia. Hain lapsen hoidosta, hoidin ruuan pöytään, leikin iloista, mukavaa, miellyttävää, hellää, ihanaa. Shit! Todellisuudessa mun olis mieli tehny juosta jonnekki meren ääreen. Yksin. Ilman mitään velvollisuuksia mistään. Mä olisin halunnu itkee ja olla lohduton. Mä olisin halunnu vaan sulkee silmät ja makaa paikallaan. Ja mitä mä nyt teen: avaudun tänne virtuaalimaailmaan kaikesta. Onks tää ees oikein? En tiiä. Eikä oikeestaa ees kiinnosta. 

Se mitä mä näytän olevani ja se mitä mä (todennäkösesti) oon, on kaks eri asiaa. Mun on vaikee olla kenenkää lähellä se mitä mä oikeesti oon. Mun on vitun vaikee luottaa kehenkää. Silti mä kaipaan ihan hitosti jotai vahvaa olkapäätä johon sais nojaa, jotain jolle mä voisin itkee ja purkaa kaiken mun pahan olon. Musta tuntuu etten tuu koskaa saavuttaa sellasta tilannetta. En vaan pysty luottaa kehenkää. Siks mä kai tässä nyt puran anonyymisti tuntojani tänne netin ihmeellisee maailmaa. Jos ees yhtä ihmistä kiinnostais mun asiat. Jotain random-tyyppiä jossain päin maailmaa. 

Muhun ei pienenä luotettu. Kukaa ei luottanu. Se ei johtunu siitä et olisin valehellu. Tai et olisin tehny jotain tyhmää. Mä olin vaan eri mieltä asioista kun kukaan muu. Ja koska muhun ei luotettu sillon, ni mulla on nyt hemmetin iso tarve saada hyväksyntää. Ehkä ihmiset hyväksyy mut, mut mä en. Tai sit ei. Sitä ei tiiä. 

Mä urheilin paljon skidinä. Kuvittelin et musta olis tullu joku maailmankuulu urheilija. Mut sit mun urheiluharrastus jäi ku mä olin murkkuikänen. Ku mä kävin lenkillä ja mut raiskattii eikä kukaa kuullu mua. Ja kerroin siitä, mut mua ei uskottu. Ei sillon, eikä varmaan nytkään. Ja mä olin vasta LAPSI! Sen tapahtuman jälkee mulla tuli isompi tarve hakee hyväksyntää miehiltä. Et ees joku olis ottanu mut syliin ja antanu mun itkee. Ei mun faija ollu semmonen. Se oli helvetin tiukka ja ankara. Kyl se nykyää sanoo mua rakastavansa. Mut oon sitä mieltä et sen olis pitäny sanoo se sillon ku olin lapsi. 

Tosta lenkkeilystä meni muutama vuos eteenpäin ni mua alettii piestä koulussa. Kyl mua piestii kotonaki, mut se että koulukaverit alko kiusaa. Se teki vitun pahaa. Ja mä en voinu näyttää kellekkää et se sattuu. Ku musta tuntu, ettei kukaa uskonu mua. Eikä uskonukkaa. Kerroin luokanvalvojalle näistä tapahtumista ni se syytti mua hulluksi. Sano et mun pitäis hakeutuu hoitoo. 

Kesälomalla sit oltiin serkkupoikien kanssa. . . Me pidettii kyl alkuu hauskaa. Leikittii ulkoleikkejä ja mä nautin. Mut sit ku mun piti ottaa monta vuotta vanhemman jätkän muna suuhun, ni se hauskuus loppu. Ne jäi kiinni yhen pojan mutsille, mut se vaan lähti menee eikä sanonu tai puhunu tosta tapahtumasta jälkeenpäin mitään. Mä kuvittelin et se oli mun syy. Ehkä se oliki, ku halusin niin paljon olla niiden kaveri et tein sen, ettei ne hylkää mua? Paha mennä sanoo. 

Noista tapahtumista on jo yli kymmenen vuotta. Silti ne vaikuttaa mun elämään jatkuvasti. Joka päivä. Joka sekunti. Mä oon jatkuvasti samaa aikaa surullinen ja vihanen. Ja silti mä en pääse purkaa näitä tunteita mihinkää. Kyllä mä käyn psykologilla. Ei se oo salaisuus. Silti mua ahdistaa. 

Mä menin naimisii nuorena -alaikäsenä. Kyl mä erosinki samantien. Mä en ollu hyvä vaimo. Oon mä hankala luonne, en sitä kiellä. Tosi temperamenttinen, menevä, romantikko, hiljanen, puhelias.. kaikkee samaa aikaa. Oonko mä normaali? en tiiä... 

Ku mä seurustelin mun ekan miehen kanssa ni mun oli vitun paha olla. Se puristeli mua jatkuvasti. Se otti mut sylii ja anto mun itkee mut sit se sen jälkeen halus et mä nuolen sitä. Ja mä tein mitä se pyys, etten mä olis jääny yksin. Se ties et mä pelkäsin yksin jäämistä. Ja se osas samaa aikaa olla mulle hyvä ja paha. Se anto mun olla "lapsi" mut heti sen perään mun piti olla "huora" ja tyydyttää sen tarpeet. Se satutti mua... Mä en ees tajuu miten se sai mut puhuttuu naimisii. Mä en vaan tajuu! Ja jos mä en vaimona tyydyttäny sen tarpeita ni se olis ollu mun vika jos se olis pettäny mua. Siihen päälle se oli vitun mustasukkanen ja väkivaltanen. Mä kyl opin jo peittelee mun tunteita. Leikin aina positiivista ja iloista ja jaksavaa jne.... 

Mun ystäväpiiri on suppee. Tai en mä tiiä onks mulla niitä ku ei kukaa tunne mua. Tai siis mä en osaa olla kenellekää semmonen mille musta tuntuu mun sisimmässä. Mä pidän yllä kulissia et mä oon vahva ja positiivinen. 

Mä vaan haluisin just nyt itkee ja huutaa ja mä tarviin jonku olkapään. pää hajoo!